Matkajännitystä

Olen matkustanut elämäni aikana suhteellisen paljon ja omasta mielestäni olen melkoisen rento, rutinoitunut ja taitava matkustaja. Osaan siis kulkea lentokentillä, tehdä matkavarauksia netissä ja selvitä matkoiltani turvallisesti kotiin. Perussetti kunnossa siis. Mutta viime aikoina olen huomannut erään ärsyttävän piirteen itsessäni nostaneen hermostunutta päätään entistä enemmän; nimittäin stressaan matkoista, ihan pienistäkin, suunnattomasti.

Jokaisen matkan alussa huijaan itseäni alitajuisesti ajatuksella, että matkan ennakkostressiä ei ole. Teen tarkan listan jo viikkoa ennen matkaa kaikista niistä tavaroista, joita aion matkalla tarvita. Siten ei mitään viime hetken unohduksia pääse tapahtumaan. Suunnittelen suurinpiirtein se vaatevaraston, jota aion käyttää ja yritän ottaa kaikki mahdolliset sääolosuhteet huomioon. Teen tämän kaiken iloisella mielellä ja olen ylpeä järjestelykyvystäni. Kun pakkaamisen aika sitten koittaa, teen kaikenlaista muuta viimeiseen asti, etten vaan antaisi matkastressille yliotetta. Lopulta pakkaan laukkuni parhaan kykyni ja taitoni mukaan, sillä yleensä olen tekemäni listat kadottanut jo tässä vaiheessa. Sitäpaitsi ne eivät koskaan sisällä ns. itsestäänselvyyksiä, kuten sukkia, yöpukua tai meikkipussia, koska oletan muistavani tällaiset ilmankin.

Sitten se stressi tulee. Yleensä siinä vaiheessa kun on oikeasti jo pakko mennä tai kun olen jo laukku kädessä seisomassa lähtöportilla. "Mulla jäi lääkkeet kotiin!", mikä on sinällään hauska huolenaihe, että en käytä lääkkeitä, joten kotiin niiden piti jäädäkin. Uskon myös vakaasti matkastressissäni unohtelevani tavaroitani kahviloiden pöydille, kukkaroni lipunmyyntiin ja kännykkäni pudonneen lattialle. Asioita, joita en ikinä, ainakaan kaikkia, voisi tehdä kuin ehkä maksimissaan neljän promillen humalassa, jossa en yleensä, ainakaan matkalle lähtiessä ikinä ole. Joten kopeloin taskujani ja laukkuani jatkuvasti paikallistaakseni nuo kadonneet tavarat, vain löytääkseni ne aina sieltä mihin olin ne laittanutkin.

Loppujen lopuksi pääsen stressistäni eroon viimeistään siinä vaiheessa, kun kone irtoaa maasta, juna nytkähtää liikkeelle tai tai auton nokka on jo liian kaukana kotoa. Sitten olo helpottuu ja tilalle astuu järkevä ajatus siitä, että kunhan luottokortti on mukana, niin kaikkea unohtunutta saa. Muut stressin aiheet alkavat sitten perillä, työhuolet mahdollisesti tekemättä jääneistä töistä ja muiden selviämisestä, jotka kestävät pari ekaa päivää lomasta, mutta se on taas ihan toinen juttu.

Joskus käy kyllä niinkin, että unohdan jotain merkityksellistä, jonka muistan vasta perillä. Näin kävi kun olimme menossa mummoni hautajaisiin Pohjois-Karjalaan. Muistin vasta melkein perillä, että olin unohtanut hakea kukkaseppeleen mukaan. No, ei muuta kuin soitto ensin seppeleen tekijälle, että en tulekaan hakemaan ja sitten soitto paikalliselle kukkakauppiaalle, että olisi vähän nopealla aikataululla tehtävä kukkalaite. Onneksi tässäkin kohtaa loppu hyvin, kaikki hyvin. Sitäpaitsi oli ihan tyhmä ajatus jo alunperinkin lähteä rahaamaan kukkalaitetta Turusta asti, eikö? Palattuani kävin sitten noutamassa jo maksamani kukkalaitteen, josta kukkakauppiaani oli tehnyt hiukan maljakkokelpoisemman. Se oli ihan kaunis niinkin.

Lisää listoja

Koska en just nyt ole sellaisella tuulella, että jaksaisin kirjoittaa tuntojani maailmaani värisyttävistä asioista (lähinnä siitä syystä, että sellaisia ei ole) tai edes mielipiteitäni ympärilläni vellovista asioista (ks. ed sulkeet), menin siitä missä aita oli jo kaatunut ja kopioin Annan blogista seuraavan listan. Enjoy!

1. WERE YOU NAMED AFTER ANYONE?
Guess not. There have been a few Marias in our family, but I think my Mom simply liked the name.

2. WHEN WAS THE LAST TIME YOU CRIED?
I usually don't really cry much, but when do it lasts for days. So right now can't remember.. Unless you count the moist in my eyes when watching something utterly girly and emotional.

3. DO YOU LIKE YOUR HANDWRITING?
I actually do.

4. WHAT IS YOUR FAVORITE LUNCH MEAT?
Turkey or chicken. Don't really eat any other kind.

5. DO YOU HAVE KIDS?
Not at the moment.

6. IF YOU WERE ANOTHER PERSON WOULD YOU BE FRIENDS WITH YOU?
Probably, but have to wonder what I'd see in me.

7. DO YOU USE SARCASM?
Every day!

8. DO YOU STILL HAVE YOUR TONSILS?
Yes.

9. WOULD YOU BUNGEE JUMP?
No, it looks too much like hanging yourself.

10. WHAT IS YOUR FAVORITE CEREAL?
Captain Crunch or Cinnamon Toast.

11. DO YOU UNTIE YOUR SHOES WHEN YOU TAKE THEM OFF?
God no. I also don't fold my clothes nicely to my closet.

12. WHAT IS YOUR FAVORITE ICE CREAM?
Anything with cookie dough.

13. WHAT IS THE FIRST THING YOU NOTICE ABOUT PEOPLE?
This sounds tacky, but I usually notice what's beautiful in a person. After that I notice the not so pretty things...

14. RED OR PINK?
Pink.

15. WHAT IS YOUR LEAST FAVORITE THING ABOUT YOURSELF
Negativity.

16. WHO DO YOU MISS THE MOST?
My Mom, who passed away five years ago.

17. DO YOU WANT EVERYONE TO COMPLETE THIS LIST?
No, this is just to amuse me.

18. WHAT COLOR PANTS AND SHOES ARE YOU WEARING?
Jeans, so blue and for some reason white shoes.

19. WHAT ARE YOU LISTENING TO RIGHT NOW?
My nagging sister. Love ya. :)

20. IF YOU WERE A CRAYON, WHAT COLOR WOULD YOU BE?
I hate crayons. Really do. So probably white.

21. FAVORITE SMELLS?
Pine trees.

22. WHO WAS THE LAST PERSON YOU TALKED TO ON THE PHONE?
Some guy who called to ask about my work.

23. DO YOU LIKE THE PERSON WHO POSTED THIS NOTE?
Yes I do. (Or to be more accurate, whom I stole this from)

24. FAVORITE SPORTS TO WATCH?
Figure skating. Have grown to like other sports aswell, thanks to my sports-maniac husband.

25. HAIR COLOR?
Number 3 (dark brown, no it's not black)

26. EYE COLOR?
Brown.

27. DO YOU WEAR CONTACTS
Sometimes.

28. FAVORITE FOOD?
Lately has been fish.

29. SCARY MOVIES OR HAPPY ENDINGS?
Scary ones.

30. LAST MOVIE YOU WATCHED:
Leathal Weapon 4.

31. WHAT COLOR SHIRT ARE YOU WEARING?
Black.

32. SUMMER OR WINTER?
Summer.

33. HUGS OR KISSES?
Kisses. Definitely. Preferably with tongue.

34. FAVORITE DESSERT?
Ice cream.

35. WHAT BOOK ARE YOU READING NOW?
Mil Millington's Instructions for Living Someone Else's Life.

36. WHAT IS ON YOUR MOUSE PAD?
Wincor Nixdorf Klinikka, puh. 020 7520 595. K-Extra.

37. WHAT DID YOU WATCH ON TV LAST NIGHT?
Taped Lipstick Jungle.

38. FAVORITE SOUND(s)
Text message.

39. ROLLING STONES OR BEATLES?
Beatles. Never understood rock so far.

40. WHAT IS THE FARTHEST YOU HAVE BEEN FROM HOME?
California.

41. DO YOU HAVE A SPECIAL TALENT?
When asked, my sister says being cranky and my husband won't dare to say for this.

42. WHERE WERE YOU BORN?
Turku University Hospital.

On the Fast lane

Joka kevät innostun jostain lehtien tarjoamasta ideasta parantaa elämää, tai vähintäänkin tuoda siihen lisää sisältöä. Ilman noita lehtien vinkkejähän elämämme olisi tylsää, sisältökuivaa ja ainakin merkityksetöntä. Toisaalta, eihän se ole tyhmä, joka sellaista uskottelee, vaan se joka sen uskoo, eikö?

Jokatapauksessa, enpä olisi ihan heti uskonut, että tänä keväänä elämänparannushurahdus tulee Kotimaa-lehdestä. Se on siis se kerran viikossa ilmestyvä kristillinen sanomalehti kirkon ajankohtaisista asioista ja elämänmenosta. Tuo lehti tupsahtaa postiluukustani joka viikko, käsittääkseni kirkkovaltuuston jäsenyyteni vuoksi. Selaan lehden yleensä läpi, mutta tällä viikolla oli pari juttua, jotka kahlitsivat. Ensimmäinen oli mielipideosaston kiivas väittely edellisviikon kirjoituksesta, jossa lestadiolaismiehet oli leimattu "miehisiä viettejään estottomasti seuraaviksi", ilmeisen itsekkäiksi sovinisteiksi, mutta nyt heitä sitten puolusteltiin ylitsevuotavin kirjoituksin. Oma suosikkini oli erään lestadiolaispapin kirjoitus, jossa hän kertoi rakastelevansa vaimoaan syvästä kunnioituksesta ja ystävyydestä tätä kohtaan, ja olipa vielä loppuun laittanut vaimon ja heidän 11 lapsensa nimetkin. Kiva juttu.

Mutta siis toinen kiinnostukseni herättänyt juttu käsitteli pääsiäistä edeltävää paastonaikaa. Siihenhän aletaan laskeutua nyt laskiaisena ja ensi keskiviikkona, tuhkakeskiviikkona sitä aletaan noudattaa. Kristillisessä paastossa itseäni kiehtoo tietynlainen syvällisyys, kunnioitus pääsiäisen tapahtumia kohtaan ja oman itsen tutkiskelu. Toimitus oli kerännyt joukostaan toimittajia, jotka jokainen kertoivat mistä aikovat luopua tuon seitsemän viikon aikana, jonka paasto kestää. Tavoitteena on tietysti luopua jostain, josta luopuminen oikeasti tuottaa edes jonkinlaista vaikeutta.

Olen jo useampana vuotena ajatellut paastota ennen pääsiäistä. Jollain tavalla olen aina ihaillut yhtä ortodoksiasiakastamme, joka luopuu naudan- ja sianlihasta paaston ajaksi, koska hänen paastonsa on säännöllistä ja jollain tavalla kunnioitettavan arvokasta. Mutta mistä itse luopuisin? Toimittajat olivat luopuneet vähän eri asioista jokainen; yksi aamun sanomalehdestä ja vaihtanut sen Raamattuun, toinen karkeista, kolmas televisiosta, neljäs veti homman sitten kirjaimellisesti mehupaastoon jne.

Syön tavattoman vähän naudan- ja sianlihaa muutenkin, joten siitä luopuminen tuntuisi aika helpolta. Karkeista yritän ihan muutenkin päästä eroon, siinä yleensä epäonnistuen, joten saattaisi mennä plörinäksi jo alkuunsa koko homma. Enkä ihan tiedä, onko karkit hirveää syntiä ylipäätään. Seitsemästä kuolemansynnistä voisi tietysti hakea mallia, mutta ei niitä kukaan muista. Mässäily, ahneus, kateus ja mitä muita niitä olikaan. Mutta miten kontrolloida jotain niinkin sisäsyntyistä, kuin esimerkiksi kateus? "Nyt en sitten ole kateellinen muutamaan viikkoon."

Ideoita vastaanotetaan! Ekana kristillisenä paastovuotenani voisin toki luopua totaalisesti lihasta, siinä ei mene normielämäkään kovin sekaisin.

Toriparkkiturku

Nyt kai se on munkin pakko kirjoittaa siitä, mistä kaikki ovat puhuneet jo kuukausia. Nimittäin toriparkista, tuosta helvetin esikartanosta tai taivaallisen autuaaksi tekevästä rakennelmasta, hiukan puhujasta riippuen. Oma mielipiteeni ei yllä kumpaankaan ääripäähän. Enkä ymmärrä loppuun asti sitä kiihkoa, jolla asiasta puhutaan sekä vastustajien että puolustajien leireissä.

Itse olin vielä syksyllä epäileväisellä kannalla koko homman suhteen. Ainoa syyni epäröintiin oli puhdas epätietoisuus hankkeen tarpeellisuudesta ja toteutustavoista. En lähtenyt pohdiskelemaan tarpeellisuutta omassa päässäni, koska mitä minä kuitenkaan loppujen lopuksi tiedän keskustan parkkiongelmien todellisuudesta. Mutta siis epätietoisuus, joka johtui erittäin heikosta tai erittäin värittyneestä tiedottamisesta. Kyllä joo, oli meille valtuustossa hanketta esitelty, mutta jonkun lampaan toimesta, joka ei vastustajien kommentteihin osannut sanoa juuta eikä jaata, ei korjata vääriä käsityksiä tai ottaa kritiikkiä vastaan.

Kunnallisvaalit tulivat ja menivät, jos joku äänestäjistäni halusi kuulla kantani toriparkkiin, sanoin rehellisesti etten ole vielä päättänyt, koska en tiedä tarpeeksi asiasta. Sivulauseessa on kuitenkin huomautettava, että hyvin moni toriparkkikeskusteluista alkoi periturkulaisella lauseella "ethän sä nyt vaan kannata sitä toriparkkia". Jos joku heistä antoi ääneni minulle, niin uskoi varmasti tehneensä oikean päätöksen muihin asioihin liittyen kuin toriparkkiin. En halua uskoa, että me kautemme aloittaneet 67 valtuutettua olemme siellä vain toriparkkikantamme takia, täysin hyödyttöminä kevään äänestysten jälkeen.

Onneksi sain mahdollisuuden tavata toriparkkiyhtiön asioiden hoitajan ja pääarkkitehdin, ja kysellä heiltä missä oikein mennään. Mielessäni velloivat syksyiset "ethän sää nyt vaan kannata"-lauseet, jotka jatkuivat usein: "koska se on niin kallis projekti" tai "koska se lopettaa torikaupan" tai "koska se aiheuttaa niin paljon haittaa toria ympäröiville rakennuksille". Tapaamisessa sain aitoa faktaa projektista. On hienoa, että solidaarisuus yhteiskunnassamme on mennyt sille tasolle, että olemme jo huolissamme muiden rahankäytöstäkin, koska kalliiksi projektiksi leimattu hanke on kyllä kallis sitä toteuttavalle yhtiölle, mutta ei veronmaksajille tai kaupungille. Yhtiöllä on tulevaisuudessa kuitenkin tuottotavoitteita, joten kalleus menee vain vähän isomman investoinnin piikkiin. Kaupunki on itseasiassa saanut läpi erittäin tiukkoja klausuuleja toriparkkisopimukseen siitä, miten se ei aio olla mitenkään tekemisissä kustannusten jaon kanssa.

Mikäli toriparkki rakennetaan, voidaan kuitenkin toteuttaa turkulaisten jo yli 30 vuotta toivoma torin päällisen kunnostus katukiveysten ja huoltorakennusten osalta. Jos päällystys- ja uudistustyö ajoitetaan samaan toriparkin rakentamisen kanssa, kaupunki itseasiassa säästää siinä, että sen ei tarvitse maksaa pohjustustyötä, koska se menee toriparkin rakentamisen piikkiin. Joo, sen ajaksi torikauppa joutuu muuttamaan esimerkiksi kävelykadulle, mutta ainahan remonttien ajaksi joutuu joustamaan. Työn valmistuttua kauppiaat voivat palata takaisin torille. Mitä sitten niihin ympäröiviin taloihin tulee, ne ovat kaikki mukana rahoittamassa parkkihanketta ja ovat siten varmistaneet oman kuntonsa säilymisen. Suurin osa niistä onkin ihan kunnossa, mutta Börsin rakennus paalutetaan lähivuosina. Ne kaikki tarvitsevat enemmän parkkitilaa, kuin mitä keskustassa on tällä hetkellä tarjota.

Miksi tätä kaikkea ei ole tuotu näkyvämmin esille julkisuudessa? Miksi esillä on vain vastustajien kommentteja, jotka saavat asioita seuraavat kaupunkilaiset uskomaan sen ainoan asian, mitä ylipäätään on tarjolla? Yhtiön edustaja myöntää, että heidän olisi pitänyt panostaa hiukan enemmän markkinointiin ja viestintään. Ei kai.

No, oma kantani on siis toriparkille myönteinen. Emme voi kaupungin päättäjinä olla kaatamassa yksityisella rahalla tehtävää, kaupunkikeskustamme ilmettä kohottavaa hanketta. Piste. Näen hankeen yhtenä hankkeena toisten joukossa, enkä aio menettää yöuniani jos hanke kaatuu. Ei se voi olla keskikaupunkimme kehittämisen ainoa tavoite. Mitä se ei tietysti olekaan, mutta siten usein annetaan ymmärtää.

Ai niin, yksi vastustajien arumentti on myös ollut se, että kulttuuripääkaupunkivuonna 2011 meillä on sitten iso monttu keskellä keskustaa. Jos yhtään kaupungin päätöksentekoa seuraa, voi olla aika varma, että päätöksenteko kestää vielä jonkin aikaa ja sitä seuraava valitusprosessi päätöksen mahdollisesti mentyä läpi vielä pidemmän aikaa. Eli monttua ei nähdä vielä moneen vuoteen. Niin, ja sekin asia on yksi Turun kaupungin asettamista ehdoista sopimukseen.

Narsistin toivepostaus

Facebookissa pyörii ihastusta ja vihastusta herättänyt 25 asiaa-villitys, jossa halutaan tietää enemmän kavereista. Tarkoituksena siis kirjoittaa muistiinpano, joka sisältää 25 satunnaista asiaa, faktaa, tapaa tai tavoitetta. Itserakkaana ihmisenä (ja pienen painostuksen kohteena) mun oli tietysti pakko väsätä oma listani, erittäin satunnaisessa järjestyksessä.

1. Nimekseni piti tulla Olli-Pauliina. Onneksi kumpikaan ei toteutunut. En ihan tunne oloani Olliksi ja tuntemani Pauliinat ovat kaikkien rakastamia, älykkäitä ja sosiaalisia ihmisiä.

2. Halusin pienenä muotisuunnittelijaksi ja piirtelin paperinuken avulla päivät pitkät erilaisia luomuksia, jotka eivät omasta mielestäni jääneet kovin kauas Diorista. Tuosta innostuksesta jäi iso korillinen värikyniä, eikä muuta.

3. Kauppa on ollut meidän perheessä aina kaikki kaikessa, vaikka se joskus on ärsyttänytkin. Se on se meidän vanha koira, jota kaikkien täytyy hoitaa ja kaikkien tykätä. Kauppa täyttää 30 tänä keväänä.

4. Saan älyttömästi intoa, energiaa, vauhtia ja joskus nopean fiksinkin musiikista. Ilman musiikkia tulisin hulluksi ja huomaan kaipaavani sitä muutaman päivän hiljaiselon jälkeen. Menen ihan yhtä sekaisin musiikista kuin jotkut viinasta.

5. Olen laulanut kolmessa eri kuorossa ja nauttinut kaikista suunnattomasti.

6. Ihailen jokaisessa tapamaamassani ihmisessä jotain. Vaikka inhoaisinkin jotakuta, jaksan yllättää itsenikin ihailemalla tämän erikoisuutta tai pitkävihaisuutta.

7. Menetin sydämeni vuonna 1991 euroviisuille. Kaikki kappaleet vievät aina kunkin vuoden kevääseen takaisin, vanhemmat kappaleet saattavat herättää kasvukipuisiakin tunteita. En osaa nostaa yhtään yksittäistä kappaletta yli muiden, mutta maasuosikkeja tietysti löytyy. Israel ja Kroatia harvoin pettävät odotukset, Portugalia sen sijaan inhoan jo ennen kappaleen kuulemista, enkä usein ole joutunut kantaani vaihtamaan.

8. Olen ollut vaihtarina Etelä-Dakotassa vuoden, ehkä maailman parhaimmassa isäntäperheessä ikinä, jonka kanssa olen vieläkin tiiviissä yhteydessä.

9. Sen, minkä olen totaalisesti hävinnyt matemaattisissa taidoissani olen yrittänyt korvata kielellisillä intohimoilla. Perusruotsin ja -englannin lisäksi olen lukenut saksaa, espanjaa, viroa ja venäjää. Kun olen eläkkeellä, alan opiskella serbo-kroatiaa. Minkä voit tehdä tänään, tee -minäni hankki jo kroatian oppikirjat, mutta selailun tasolle se on toistaiseksi jäänyt.

10. Harrastus, josta haluaisin oppia enemmän on metsänhoito. Olisi niin hienoa suorittaa raivaussahan ajokortti!

11. Olen tavannut mieheni Tampereen poliisitalolla.

12. Ainoa loppuun asti suorittamani tutkinto on yrittäjän ammattitutkinto.

13. Tykkään työstäni ihan mielettömästi.

14. Olen kaksosluonteelleni tyypillisesti äärettömän vaihtelunhaluinen, enkä jaksa samoja juttuja kovin kauaa. Usein mieleni vaeltelee muualla jo parin minuutin jälkeen.

15. Innostun nopeasti tekemään asioita, välillä miettimättä niitä loppuun ollenkaan.

16. En saa tarpeekseni Kreikasta. Parin vuoden tauon jälkeen tuntuu aina, että jonnekin sinne on päästävä taas. Ensi kesänä korkkaamme Kolymbian. Eläkkellä ostamme Kreikasta huvilan ja muutamme sinne. Ja minä siis täytän päiväni opiskellen serbo-kroatiaa...

17. Inhoan aikatauluja ja tietyssä paikassa olemista tiettyyn aikaan, koska en koskaan tiedä, mikä kaupassa kaatuu juuri varttia ennen.

18. Olen sairastanut paniikkihäiriön, vakavan masennuksen ja alkavan rintasyövän, enkä ilman niitä kokemuksia olisi näin ehjä ja valoisa. Haluaisin tehdä vapaaehtoistyötä syöväntorjunnan puolesta.

19. Inhoan sairaaloita, mutta silti ihailen lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Äitini oli sairaanhoitaja ja ehkä hienoin ihminen ikinä.

20. Heittäydyn kaikkeen tekemääni mukaan yleensä täysillä, vain havaitakseni hetken päästä että mielenkiintoni on jo muualla, mutta projektin pitäisi silti jatkua. Onneksi olen hyvä myös saamaan mielenkiintoni hetken harhapolun jälkeen takaisin.

21. Tykkään enemmän hautajaisista kuin häistä. Niissä on ainakin tunnelmaa.

22. Jos sössin kaupanpidon ja elämän Turussa, muutan Pohjois-Karjalaan. Ehdottomasti.

23. En ole juhlapyhäihminen. Menimme naimisiinkin uutena vuotena, koska kellään ei ole silloin mitään tekemistä ja kauppakin kiinni seuraavana päivänä. Hääpäivään vedoten voisimme sitten skipata tulevien vuosienkin juhlallisuudet. Enkä sitäpaitsi edes tajua, mitä halutaan sanoa, kun toivotetaan vaikka hyvää juhannusta. Että toivotaan etteivät makkarat pala tai kukaan huku?

24. Koen hirveän huonoa omaatuntoa, lähes fyysistä pahaa oloa, jos joudun tietoisesti tekemään jollekin toiselle väärin. En tee niin siksi kovinkaan usein, koska olen ihan varma että rangaistukseksi siitä ajan seuraavana päivänä kolarin, jokin toiveeni ei toteudu tai menetän jonkin haluamani. Vähintäänkin siitä seurauksena minua on jonain päivänä taivaan portilla vastassa hissi, jossa on vaihtoehtona vain P-kerros..

25. Olen vasta viime vuosina tajunnut, että pojat eivät olekaan kaikessa parempia kuin tytöt. Silti on hienointa, jos kuulee itseään kutsuttavan hyväksi jätkäksi.

Ahdistavaa hauskaa

Gilmoren tytöissä on jakso, jossa Rory ja Lorelai juttelevat tv-sarjasta, jossa pääidea on se, että siinä ei tapahdu mitään. Siis mitään merkittävää. Päähenkilö menee sisälle keittiöön, katselee ympärilleen, mutta mitään sen ihmeempää ei tapahdu. Koskaan. Mä niin haluaisin katsoa tuollaista sarjaa.

Olen nimittäin huomannut, että pelkästään helppoja, hauskoja komedioita katsoessanikin alkaa ahdistaa kun päähenkilö pudottaa vaikka jonkun esineen, joka menee rikki ja sitten sitä yritetään salailla tai peitellä. Tai kun joku löytää elämänsä rakkauden, niillä on hauskaa ja kiihkeää, mutta sitten tulee väärinkäsityksiä ja suuttumuksia, ja koko homma onkin yhtäkkiä vaakalaudalla. Puhumattakaan toiminta- tai jännityselokuvista, joissa päähenkilö ei tajua laittaa valoja päälle taloon sisälle mennäkseen ja saa sen takia iskun päähänsä. En minä halua katsoa vielä erikseen ihmisten typerää käytöstä, koska sitä on ihan tarpeeksi ihan oikeassakin elämässä.

Haluaisin ihan oikeasti (ainakin silloin tällöin) katsoa juttuja, joissa on hauskaa ilman enempiä kohelluksia, joissa voidaan rakastua ilman tappelua. Ennenkaikkea, haluan katsoa jännäreitä, joissa jännitys ei perustu päähenkilön typeryyteen jättää vihamies henkiin elokuvan alussa, koska sieltä se nousee kuitenkin vainoamaan. Jos petturi päästettäisiin päiviltään silloin kun siihen on suuremmitta etsinnöittä mahdollisuus ja kunnolla varmistettaisiin tyypin kalma, voitaisiin loppuelokuva keskittyä joihinkin kivempiin asioihin. Okei, saattaa kuulostaa hiukan koko jännäriltä pohjan poisviemiseltä, mutta oikeasti, oletteko koskaan miettineet miten paljon vähemmällä sähläyksellä niissä päästäisiin, jos ihan vaikka vaan parissa kohtaa käyttäydyttäisiin kerrankin ajatuksella ja järkevästi?

Onneksi on Hercule Poirot. Hän käyttäytyy aina järkevästi, silloinkin kun muut eivät.

Luistelutekniikkaa

Lomailufiilis pitää yhä tiukasti otteessaan joulunpyhien jälkeen, vaikka olenkin lomaillut vasta muutaman päivän, loma loppuu tänään, enkä oikein edes tiedä mistä olen lomaa ottanut, kun töissäkin on kiva olla. Mun kohdallani pitäisi ehkä paremminkin puhua vaihtelupäivistä kuin varsinaisesta lomasta. Mutta kuitenkin, perinteitä kunnioittaen suuntasimme vaihtamaan vuotta mökillemme Pohjois-Karjalaan, soittaen koko matkan Leevi and the Leavingsiä, syöden mandariineja ja kiroillen typerille kanssa-autoilijoille, jotka ajoivat kuin etanat, jarruttivat jokaisen nopeudenvalvontapöntön kohdalla ja kiihdyttivät ohituskaistoilla. Reissu oli jälleen mukava, vaikka kovat pakkaset ja sähkökatkokset hiukan menoa hidastivatkin.

Talviselle alueelle suuntautuvan matkan summana on pakko aina sanoa, että pääsin hiihtämään. Sitähän hehkutin monelle kaverillenikin ennen reissua, kaihoisasti odotusta äänessäni. Olihan meillä perikansallisesti murtsikkasukset mukana, eikä sillä väliä, että omani olivat toisen meidän perheen MP:n merkitsemät, eli parikymmentä senttiä itselleni liian pitkät. Sitten tässä kohtaa pitää kertoa kuinka paljon tuli hiihdettyä. No kymmenen kierrostahan tuli vedettyä! Tarinasta voisi jättää pois kierroksen pituuden, eli noin 50 metriä, mutta en nyt taida jäättää, kun tuli jo kerrottua. Sen jälkeen varpaisiin alkoi sattua monoissa samalla tavalla kuin niihin sattuu kaunoluistimissa, mikä on syy siihen, etten oikeasti harrasta tai edes osaa kumpaakaa lajia. Suksin siis takaisin autolle, mutta siinä rämäpäistä kanssahiihtäjääni odotellessani (hän laski pienen mäen oikein polvet koukussa - asento johon hivuttautumisessa viimeistään mäessä yleensä kaadun - ja sai sillä vankkumattoman ihailuni), kaatua mötkähdin suorilta jaloilta tasaisella maalla. Ylösnousu osoittautui vaikeammaksi kuin uskoinkaan, joten napsaisin sukset kokonaan irti ja ähellettyäni itseni ylös, kannoin sukset virpikuitusmaisesti ylpeänä takaisin suksipussiin. Vuoden hiihtämiset on taas hiihdetty, ja Suomen kansalaisuuteen oikeuttava uroteko tehty!

Hiihtämiseen liittyy kuitenkin paljon itse suorituksen ulkopuolisia juttuja, joita kuitenkin osaan tehdä mallikkaasti. On hienoa käyskennellä ympäriinsä monot jalassa ja antaa itsestään kymmeniä kilometrejä lykkivän taiturin vaikutelma. Ehdotin, että olisin saanut lähteä Kolille rinneravintolaan kahville (autolla, suoraan mökiltä) monot jalassa, mutta minua katsottiin kummasti. Kaunoluistimissakin hienointa oli aina nyörittää narut kiinni samalla tavalla kuin Susanna Rahkamo ja kävellä ryhdikkään tyylikkäästi taukokoppiin kumimattoa pitkin istumaan, vähän kuin pisteitä odottamaan. Sen minä osasin! Miksei sen perusteella voinut antaa liikunnannumeroa? Tai ehkä annettiinkin... Joka tapauksessa olen päättänyt, että seuraavan kerran kun jostain herran ihmeestä päädyn hiihtokeskuslomalle, otan mukaani vain monot, koska a) ne vievät mahdottoman paljon vähemmän tilaa autossa kuin sukset b) niihin ei tarvitse voidella pitoa tai luistoa c) ne jalassa voi mennä uskottavasti rinneravintolaan suoraan, koska siellä oikeasti on ihmisiä. Ei ladulla kukaan kiinnitä huomiota sen suuremmin (paitsi minuun kyllä, mutta en mene sinne, koska pelkään pilaavani ladut kaatumisillani tai pelkästään tiellä olemisella. Alamäet minun pitää mennä poikittain harpaten, joten viimeistään siinä menisi latu pilalle ja tie tukkoon). Eli tuloksena on uskottava, urheilullinen hengailu säälittävän "mä voin odottaa täällä"-hengailun sijaan. Täydellistä.